Kuvaus
Jesse Markin: Noir
LP
SKU082, VILD Recordings, Finland, 2021
Black vinyl
Side A
This is (a) Testament
Vildhjarta
Stars in Your Eyes
Sidney Poitier
Smokestack
On the Side of the Road
Counting Money on a Sunday
Side B
Hemostasis (feat. Terrell Hines)
Exodus (feat. Akua Naru)
Mothers!
It Was August
Pushing Daisies
Levyarvostelu
Jesse Markinin uusi albumi on ihanaa musiikkia ja ylittää suvereenisti odotukset
Jesse Markinin toinen albumi kuulostaa kaikelta mahdolliselta, koska nykyään rock tekee niin.
Noir-albumi tekee selväksi, että Jesse Markin on ennen kaikkea rocklaulaja.
Oskari Onninen
8.6. 14:37
Rock/indie/albumi
Jesse Markin: Noir.
VILD. ★★★★
JESSE MARKININ toinen albumi Noir on ihanaa musiikkia, koska se kuulostaa kaikelta mahdolliselta.
Hemostasisissa on Jamie xx:n brittiläistä klubicoolia, Smokestackissä The Charlatansin brittiläistä rock-epäcoolia. Vildhjarta möyryää kuin Björk, Stars in Your Eyes on Vampire Weekendin kamarista, mutta vain kertosäkeeseensä asti. Jossakin biisissä oli The Black Keysiä ja Beastie Boysin käppäräppiä, ihan varmasti oli.
Jos keskittyminen herpaantuu hetkeksikään, pim, ja runsaus on poissa. Noir ei ole popkoukkuja, jotka lyövät gongin lailla muun puuhailun läpi, vaan luksusajanvietettä, jota pop-musiikki on enää kovin harvoin. Hienous on yksityiskohdissa, joiden runsaus sekoittuu taustamusiikkikäytössä mössöksi.
Sävellykset ovat tehneet Markin ja tuottaja Totte Rautiainen. Muu tekijälista kertoo vielä enemmän: jazzrumpali Teppo Mäkynen, staratuottaja Jurek ja Sibelius-akatemian kouluttamat indiebändilaulajat Stina Koistinen ja Karin Mäkiranta.
Äärimmäistä musikaalisuutta, siis, mutta ei ilottomalla tavalla kuten usein. Kaikesta kuuluu läpi, että biisit ovat syntyneet ”nopeasti ja luonnollisesti” ja tuntuneet ”oikeilta ja hyviltä”, kuten Markin on sanonut.
MARKININ vanha yhtye The Megaphone State sai räppikunniaa, koska se räppäsi Suomessa englanniksi. Nousuun lähti vasta sooloura – sekin päälle kolmekymppisenä. Markin on syntynyt vuonna 1985.
Vuoden 2019 soolodebyytti Folk oli mahdoton vihata mutta vielä mahdottomampi rakastaa. Parhaimmillaan mukava ja tsempattava, pahimmillaan silkkaa Don Johnson Big Bandiä. Levy kuulosti Teosto-palkinnolta ja sai sen mutta myös Emman ja Femman.
Suomalaiseksi indieartistiksi Markin on saanut valtavasti huomiota. Julkisuus on tuonut pakon vastata samoihin kysymyksiin, vuosi toisensa jälkeen. Ne eivät ole koskeneet musiikkia, vaan sitä, miten Markin on adoptoitu Liberiasta Viljakkalan pikkukuntaan Pirkanmaalle.
Jesse Markinin koulukaverista tuli uusnatsi, ja pian paloi pihan leikkimökki, kuului Suomen Kuvalehden ison henkilökuvan otsikko, yksi kiteytys ainutlaatuisesta tarinasta nimeltä Jesse Markin.
On luonnonlaki, että media ryntää kuola valuen paikalle kun se haistaa tarinan saati ruskean ihmisen tarinan. Siksi sillä kannattaa mässäillä tiedotteessakin.
Jutuissa muistetaan mainita Markinin paksu Tampereen murre. Rasismikommentteja kysytään joka kerta. Sävyssä on aina jotakin hieman vaikeaa. Kenties se, että toimittajat varovat toiseuttamista niin, että varominen tuntuu vähintään yhtä toiseuttavalta.
Samaan aikaan Markinin musiikista tyydytään yleensä toteamaan, että siinä on monta genreä.
Edes hänen levy-yhtiönsä ei onnistu lokeroimaan Markinin musiikkia. Englanninkielisessä tiedotteessa mainitaan indie pop, rap, r&b, progressiivinen rock ja elektroninen musiikki.
Pop-jargonissa genrettömyys on yleisemmän ”erikoismusiikin” alalaji, jonka ominaispiirteitä ovat tyylitajun puute, tekninen suorittaminen ja tekijöiden mittava konservatoriotausta.
ONNEKSI Noir tekee selvästi, että Jesse Markin on rocklaulaja, jos jotakin. Hänen musiikkinsa tulee vuosikymmenten amerikkalaisesta traditiosta ja sen lukuisilta sivupoluilta. Tekstit ovat ysäriräpistä.
Hänen musiikkinsa on oikealla tavalla irti kaikista virtauksista. Siksi albumia on turha syyttää siitä, että siltä puuttuu ohittamaton singlebiisi, jolla vakuuttaa uudet yleisösegmentit.
Markin on se tyyppi, joka ei niinkään välitä Frank Oceanin uudesta albumista kuin kirppislaarista ostetusta satunnaisprogesta, jossa sattui olemaan jännä kansi. Noir ei ole retroa, mutta määrittelee itseään jatkuvasti suhteessa menneiden vuosikymmenten musiikkiin.
Potentiaalista yleisöä piisannee porukassa, jolla on ikää 40 plus, soittoharrastus ja toissavuosikymmeneltä jatkunut Soundin tilaus. Viimeksi he ovat viehättyneet Litku Klemetistä ja Maustetytöistä, joiden musiikissa on jotakin sopivalla tavalla tuttua ja menneisyydellä rakennettua – kuten Noirissakin.
MARKININ debyytin kova hype syntyi tarinateollisuudesta ja tarinateollisuus paikkasi siihen jäänyttä ilmaa. Noir ylittää suvereenisti odotukset, varsinkin jos ne olivat varovaiset.
Noir ei kuulosta menneisyydeltä vaan menneisyys kuulostaa Noirilta. Tätä rock nykyään on: biittejä, räppisäkeistöjä, kitaranvongutusta, soulpsykedeliaa, mölinää, huminaa, pörinää.
Jatkuvasti haluaisi ajatella Wigwamia soittamassa Erykah Badua tai toisinpäin. Monille uhka, Markinille mahdollisuus.
