Kuvaus
Claude: Julmia ovat valvotut yöt
Kirja
ISBN 952-5083-02-0, Nastamuumio, 1997/2013
Nidottu, 64 sivua, kuvitettu
Clauden, Smack ja Fishfaces-yhtyeiden 1996 kuolleen solistin ja keulahahmon postuumit runot.
“Runoissa pääsee tavallaan syvemmälle kuin musa tekstissä. Runon pitää kolahtaa alusta lähtien.” – Claude
”NÄKYMÄTTÖMÄT UNET”
Posted on 5.9.2020 by teemuhelle under kirjablogi, kirjallisuus, kotimainen, kotimainen kirjallisuus, Luetut, musiikki, runoilija, runokritiikki, Runous
Claude: Julmia ovat valvotut unet. Nastamuumio 1997. 64 sivua.
Nyt ollaan kotimaisen kulttikirjan äärellä! Claudena paremmin tunnetusta Ilari Peltolasta jonnet eivät tietäne mitään, joten lyhyt kertaus lienee paikallaan:
Claude oli 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla menestystä niittäneen Smack-yhtyeen solisti ja sanoittaja. Smack keikkaili myös Yhdysvalloissa ja tiedetäänpä esimerkiksi Nirvanan Kurt Cobainin diggailleen Smackia niin paljon, että on hehkuttanut saaneensa yhtyeeltä vaikutteita. Se on kova lausunto orkesterista, joka ponnisti rapakon taakse täältä kylmästä pohjolasta aikana, jolloin mainetta ja kunniaa ei kerätty hiirenklikkauksin.
90-luvun taitteessa orkesteri saavutti päätepysäkkinsä ja Claude päätti omistautua runoudelle. Kauaa ei karismaattinen muusikko malttanut runoilijantyön yksinäisyyttä – mies palasi lavahommiin. Tarina kertoo (myös kirjan ensisivuilla) Clauden silti olleen runouden suhteen vakavissaan, se oli hänen sydäntä lähellä. Ilmeisesti hän oli kirjoittanut runoja pidempäänkin tavoitteellisesti.
Claude kuoli 22. syyskuuta 1996 synnynnäiseen sydänvikaan. Hän oli kolmenkymmenen. On surullista, ettei Claude ehtinyt nähdä runokirjansa julkaisua. Surullista sekin, että tässä yhdessä kokoelmassa ovat ilmeisesti kaikki Clauden kirjoittamat runot. Enempää ei ole löytynyt. Kokoelman runoja ei ole toimitettu, ne ovat sellaisia kuin Claude oli halunnut niiden olevan. Siihen nähden ne ovat yllättävänkin hiottuja.
*****
Julmia ovat valvotut unet on keskeislyyristä virtaa. Siitä paljastuu kirjoittajansa rakkaus sanoja kohtaan, runoutta kohtaan. Kovin ehjä kokoelma ei ole, mutta se johtunee siitä miten runot on pikemminkin koottu kuin että kokoelmaa olisi työstetty kokonaisuudeksi. Se on runoilijan jäämistö, jos niin voi sanoa, sekä hyvässä että pahassa.
Clauden tyyli on dekadenssin runoilijoita romantisoivaa. Hän on lukenut Rimbaudinsa – minkä on itse maininnutkin, ja kenties Baudelaireakin on yöpöydällä ollut. Kieli on merkityksiltään tiheää ja uhkaa käydä tunkkaiseksi ja puuromaiseksi, mikä on ehkä sitä uran alun syndroomaa, kun ei malta jättää tekstiin ilmaa jotta se hengittäisi:
”Mutta vaientaakseni rummut ja kuiskeen / olen jo vaihtanut tummuneen hopeani / vaikeaselkoisiin kirjoituksiin, yhtä lailla / kuin myrkkyihin, joilla valella janotta / juova suu ja naamioida valtimoiden polte”
Tällaista on aika raskasta lukea 64 sivua. Siksipä en yleensä luekaan Clauden kokoelmaa alusta loppuun vaan sieltä täältä, pieniä helmiä poimien, kuten tällaisia kolmen säkeen sirpaleita (s. 45):
”Olallani istuu luuton lintu / ja minä kuiskin sen / hauraisiin korviin”
Aivan mahtavaa. Olen poiminut tuon itselleni runoilijantyön motoksi siitä mitä runoilijuus on ja miten runoilija asettuu suhteessa runoihinsa ja ympäristöönsä. Tämän kirjoituksen otsikko on muuten samasta runosta.
Claude on maininnut myös lukeneensa Bukowskin runoja; voi vain fantisoida, millaista runoutta hän olisi kirjoittanut jos olisi ottanut Bukowskin runouden esikuvakseen. Se olisi rocklyyrikolle sopinut kuin nyrkki silmään.
Julmia ovat valvotut unet on mielenkiintoinen aloitus hyvin omintakeiselta tekijältä. Harmillista todella, että se on samalla myös lopetus. Kirjassa on vain 30 runoa, mutta siitä on riittänyt minulle kymmeneksi vuodeksi mietittävää ja siitä riittää tästedeskin. Dänks, Claude.
